...
...
|
Pier Paolo Pasolini Pages in the World Finland |
|
Pier Paolo Pasolini (5. maaliskuuta 1922 Bologna Italia - 2. marraskuuta 1975 Ostia Italia) oli italialainen kirjailija, runoilija ja elokuvaohjaaja. Pasolini oli kiistelty intellektuelli, filosofi, romaani- ja näytelmäkirjailija, elokuvien käsikirjoittaja, sanoma- ja aikakauslehtien toimittaja ja näyttelijä, ja myös poliittinen henkilö. La verità non sta in un solo sogno ma in molti sogni» [1] Elämäkerta Pier Paolo Pasolini ystäviensä kanssa Bolognassa vuonna 1937 Perheen useat muutot lapsuudessa jättivät jälkensä Pasoliniin. Vuonna 1927 perhe muutti uudelleen Coneglianoon, jossa Pasolini ilmoittautui kunnalliseen alakouluun jo viisivuotiaana. Seuraavana vuonna perhe muutti jälleen, ja nyt oli vuorossa perheen äidin kotikylä Casarsa della Delizia, sillä isä oli pidätetty peliveloista. Äiti ryhtyi aiempaan ammattinsa opettajana saadakseen kohennusta perheen vaikeaan taloudelliseen tilanteeseen. Äidistä muodostuikin Pasolinin elämän, myös aikuisiän, tärkein henkilö, joka tulee usein esille, niin hänen teoksissaan kuin häntä koskevissa haastatteluissa ja tutkimuksissa. Hänen nuoruuttaan varjostivat perheen isän vankeus ja toistuvat, lähes vuosittaiset muutot. Nuoruutensa kesät ja lomat Pasolini vietti Friulissa sijaitsevassa Casarsa della Delizian kylässä, jonka hän on tuotannossaan tehnyt kuuluisaksi. Se oli ”vanha kylä... harmaa ja kätkeytyi loputtomaan puolihämärään sateeseen, jotenkin asutettu ikivanhoilla maalaisilla, ja kylän kello antoi sen elämälle ajattoman rytminsä”. [2] Vuonna 1929 perhe muutti jälleen isän työn vuoksi Sacilen kaupunkiin, ja samana vuonna nuori Pier Paolo Pasolini löysi intohimon piirtämiseen ja runoihin, joiden kohteet olivat Casarsaa ympäröivän luonnon ilmiöt. Tuon nykyisin Sloveniaan kuuluvassa Idrijassa vietetyn ajan jälkeen perhe palasi takaisin Sacileen, jossa Pier Paolo suoritti lyseon sisäänpääsykokeen, ja Coneglianossa hän aloitti ensimmäisen lyseoluokkansa. Kesken kouluvuotta 1932-1933 perheen isä siirrettiin toiseen tehtävään Cremonaan, ja siellä perhe oli aina vuoteen 1935 saakka, jolloin jälleen muutettiin, nyt Scandianoon, ja seurauksena oli sopeutumisvaikeuksia. Nuori Pier Paolo Pasolini avarsi kirjallisuuden lukukokemuksiaan, ja samalla hänen kiinnostuksensa uskontoon hiipui. Lukiossa Reggio Emiliassa hän kohtasi esimmäisen todellisen nuoruudenystävänsä Luciano Serran, jonka hän tapasi seuraavana vuonna Bolognan Galvanin lukiossa. Hän jäi Bolognaan seitsemäksi vuodeksi ("Kaunis ja suloinen Bologna! Vietin siellä seitsemän vuotta, ehkä elämäni kauneimmat…") [3] Näin Pasolini harrasti uusiakin asioita, joista eräs oli jalkapallo, ja hän jatkoi vahvaa lukemisharrastustaan ja hankki käytettyjä kirjoja Portico della Marten antikvariaateista. Hän luki sekä klassikkoja, kuten Fjodor Dostojevski, Lev Tolstoi, William Shakespeare, että romanttisia runoilijoita, kuten Samuel Taylor Coleridge ja Novalis. Galvanin lukiossa hän tapasi myös muita ystäviään, ja Ermes Parinin, Franco Farolfin ja Elio Melin kanssa hän perusti kirjallisen keskusteluseuran samalla kun hän jatkoi häikäisevästi edenneitä opintojaan. Todistuksessa hänellä oli vain erinomaisia arvosanoja, ja vuonna 1939 hän saattoi niiden ansiosta hypätä yhden vuosiluokan ylitse ja osallistua ylioppilaskirjoituksiin saman vuoden syksyllä. Hän oli vasta 17-vuotias. Tämän jälkeen hän kirjoittautui Bolognan yliopiston humanistiseen tiedekuntaan. Yliopisto ja sen jälkeinen aika Yliopistossa opiskelunsa aikana Pasolini löysi myös uusia intohimoja, romaanisesta filologiasta ja eritoten figuratiivisen taiteen estetiikasta. Hän myös harrasti paljon elokuvien katselemista ja liittyi yliopiston elokuvakerhoon, jossa erityisesti tutustui ranskalaisen René Clairin elokuviin. Kirjallisuuden, kielitieteen ja estetiikan ohella hän harrasti innokkaasti urheilua ja hänet valittiin jopa humanistisen tiedekunnan jalkapallojoukkueen kapteeniksi. Hän harrasti pyöräretkiä ystävien kanssa sekä kesäistä retkeilyä, jota yliopisto järjesti. Ystäviensä kanssa muodostettu ryhmä kutsui itseään ”viriileiksi ja taisteleviksi”, ja se ei toiminut vain urheilusaleissa, vaan kaikissa niissä paikoissa ja toiminnoissa joita fasistihallitus tarjosi nuorisolle. Tällaisia paikkoja ja toimintoja oli ”Gruppo Universitario Fascista (GUF), Milizian järjestämät retkeilyt sekä alueen erilaiset kulttuurihuvit. Tämän kauden aikana hän luki Montalen Occasioni-teoksen kuten myös Ungarettin runoja sekä italiankielisinä käännöksinä Quasimodon kreikkalaista lyriikkaa. Tämän kaunokirjallisen lukemisen ohessa hän tutustui myös Sigmund Freudin tuotantoon, kaikkeen siihen mitä hän saattoi italiaksi lukea. Kuten jokaisena vuotena aiemminkin, niin Pasolinin perhe vietti kesän 1941 Casarsa, missä Pier Paolo kirjoitti runonsa, jotka hän lähetti bolognalaisille ystävilleen Serralle, Fancesco Leonettille ja Roberto Roversille. Nämä säkeet kertovat voimakkaasta solidaarisuudesta: «L'unità spirituale e il nostro modo unitario di sentire sono notevolissimi, formiamo già cioè un gruppo, e quasi una poetica nuova, almeno così mi pare.» [4]Nämä neljä nuorukaista suunnittelivat perustavansa kirjallisuuslehden nimeltään Eredi (Perilliset), jonka Pasolini toivoi julistavan sosiaalista ohjelmaa: «Davanti a Eredi dovremo essere quattro, ma per purezza uno solo.» [5] Lehti ei kuitenkaan koskaan päässyt ilmestymään, sillä sodan tähden hallitus rajoitti voimakkaasti paperin käyttöä. Juuri tämän saman aikakauden aikana Pasolini ryhtyi kirjoittamaan dialogeja friulin kielellä, hänen ystävilleen lähettämät runot olivat tässäkin vaiheessa italiankielisiä. Yliopisto-opiskeluissaan Pasolini keskittyi kirjallisuuden opiskeluun ja gradunsa hän kirjoitti Giovanni Pascolista. Ensimmäiset kirjalliset kokeilut Kun Pasolini palasi takaisin opiskelukaupunkiinsa, niin hänelle selvisi kuinka paljon hänelle merkitsi Friulin alue Italiassa ja alueella puhuttu kieli. Pasolini kirjoitti runoja, joista on koottu pieni friulinkielinen kirjanen nimeltään ”Poesie a Casarsa”. Kirjanen julkaistiin tekijänsä kustannuksella. Pasolini osallistui opiskelukaupunkinsa Bolognan vilkkaaseen ja monipuoliseen kulttuurielämään. Hän sai Francesco Arcangelilta erittäin myönteistä kritiikkiä maalauksistaan, ja hän suunnittelikin kirjoittavansa opinnäytetyönsä Itälian nykytaiteesta professori Roberto Longhille, jonka avustuksella hän tuon taiteen löysi ja lähtökohtana olivat Masolino, Masaccio, Piero della Francesca sekä Caravaggio. Tämän vaikutuksensa hän siirsi myöhemmin elokuviinsa, ja erittäin hyvin tämä tulee esille Pasolinin viimeisissä elokuvissa. Pasolini ei kuitenkaan kirjoittanut kuin ensimmäisen luvun nykytaidetta käsittelevästä opinnäytteestä, hän siirtyi aivan toiseen aiheeseen, jota hän piti motivoivampana. Näin hän kirjoitti pro gradu-työnsä Giovanni Pascolista. Tämä käsikirjoitus katosi vuonna 1943. Pasolini liittyi ”Giovenù Italiana del Littorio (GIL) järjestön jäseneksi. Se oli fasistinen nuorisojärjestö, joka suunnitteli ”Il Setaccio”” –nimisen kulttuurilehden perustamista. Lehden suunnitelmat johtivat nopeasti toteuttamiseen ja samoin Pasolinista tuli pian sen päätoimittaja. Kuitenkin hän joutui myös melko nopeasti konfliktiin kustantajan kanssa, joka halusi pysyä uskollisena fasismin retoriselle sanomalle. Vain seitsemän numeroa ilmestyi tästä lehdestä. mutta nuori Pasolini sai tästä toiminnasta myönteisen kokemuksen, sillä tämän jälkeen hän ymmärsi fasismin taantumuksellisen ja provinsiaalisen luonteen ja lähti kehittämään antifasistista ajattelua. Samana vuonna hän vieraili Saksassa. Kyseessä oli järjestetty vierailumatka ja sen tavoitteena oli lisätä kahden fasistisen maan yliopistonuorison tapaamisia ja yhteistyötä. Palattuaan matkaltaan kotiin, hän kirjoitti artikkelin GUF’in (Gruppo Universitario Fascista) lehteen. Artikkeli on nimeltään ”Cultura italiana e cultura europea a Weimar” [6] ja tämä artikkeli onnistui välttämään sensuurin leikkaukset tai kiellot. Sodan jälkeen Pasolini ryhtyi opettajaksi, ja yhdessä ystäviensä kanssa hän vuonna 1945 perusti L'academiuta di Lenga Fiurlanan, jonka tarkoituksena oli puolustaa friulilaista kulttuuria. Suuri muutos tapahtui kuitenkin vuosikymmenen lopulla, kun Pasolini 30. syyskuuta 1949 lähti kyläjuhlista yhdessä kolmen nuorukaisen kanssa läheiselle maaseudulle, jossa heillä oli yhteisiä seksuaalisia kokemuksia. Tapahtumasta seurasi suuri skandaali, sillä tapahtumasta ilmoitettiin poliisille, ja näin Pasolini sai syytteen alaikäisten poikien seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja siveettömyydestä julkisella paikalla. Hänen menetti opettajan virkansa, ja hänet erotettiin myös Italian kommunistisesta puolueesta. Elämää italialaisessa pikkukylässä, jossa tämä elämän suurta muutosta ennakoiva skandaali tapahtui, Pasolini kuvaa muun muassa romaanissaan Siritti corsari sekä runoteoksissaan La meglio giventù ja Poesia in forma di rosa. Tämän tapahtumaketjun jälkeen elämä Casarassa kävi kestämättömäksi, ja 28. tammikuuta 1950 Pasolini muutti yhdessä äitinsä Susannan kanssa Roomaan. Äiti ja poika asettuivat asumaan köyhälistön esikaupunkialueella, lähelle Rebibbian vankilaa, ja siellä he kohtasivat alueen asukkaiden kautta pääkaupungin köyhälistön arkielämän. Äiti löysi töitä kotiopettajana. Pasolini oli Roomassa asumisen alkuvaiheessa kaksi vuotta työttömänä, kunnes lopulta sai toimen yksityiskoulun opettajana. Sota-aika Sodan pitkittyessä Pasolinin perhe päätti paeta Friuliin ja Casarsaan, jossa he uskoivat olevan turvallisempaa odotella sodan loppumista. Aselevon (8. syyskuuta 1943) alla Pasolini kutsuttiin asepalvelukseen. Näin hänen oli pakko matkustaa Livornoon. Kuitenkin aselevon jälkeen hän jätti tottelematta määräyksen luovuttaa aseet saksalaisille ja pakeni maalaiseksi pukeutuneena Casarsaan. Siellä hän muodosti yhdessä muutamien runoudesta kiinnostuneiden nuorten kanssa kulttuuriryhmän, joka sitoutui käyttämään friulin kieltä torjuakseen Udinen hegemonian. Uusi ryhmä innostui ajatuksesta julkaista oma lehti, joka mainostaisi runoutta. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi toukokuussa 1944 nimellä "Stroligùt di cà da l'aga Stroligùt di cà da l'aga". Kuitenkin Casarsan rauhallisuus oli mennyttä, sillä sitä häiritsivät alkaneet pommitukset sekä fasistien jatkuvat väkivaltaiset väenotot perustetun Salòn tasavallan armeijaan, mikä kuitenkin alueella sai aikaiseksi ensimmäisten vastarintaliikkeiden perustamisen. Pasolini kuitenkin omistautui opiskelulle sekä runoudelle, sekä myös avasi yhdessä äitinsä kanssa pienen koulun heidän omassa asunnossaan. Tämä pieni koulu oli tarkoitettu lapsille, jotka eivät voineet enää käydä koulua Pordenonessa tai Udinessa. Lokakuussa 1944 Pasolini ja hänen äitinsä muuttivat Versutaan, joka vaikutti rauhallisemmalta paikalta ja oli kaukana sotilaallisista kohteista. Pasolin veli Guido oli liittynyt aiemmin Carmia-vastarintaliikkeeseen. Tämänkään uuden kylän lapset eivät saattaneet kaydä koulua ja niin Susanna ja Pier Pasolini avasivat täälläkin kodissaan ilmaisen koulun kylän lapsille. Tämän elämänvaiheensa aikana nuori Pier Paolo Pasolini koki ensimmäisen todellisen rakkauden erääseen vanhempaan oppilaaseensa ja tämä näkyyi myös hänen runoudessaan. Samaan aikaan Pina Kalš, nuori slovenialainen viulistityttö, joka oli perheineen emigroitunut Palioliinien luokse, rakastui Pier Paolo Pasoliniin. Näin siis Pasolinin rakkaus nuorukaiseen ja nuoren rakastuminen häneen sekoittuivat keskenään ja monimutkaistivat Pasolinin elämää sodan viimeisiä kuukausina. Friulissa tapahtui 7. helmikuuta 1945 Porzusin verilöyly, jossa kommunisteja sympatisoivien partisaanien miliisit tappoivat Osoppon ryhmän, jotka puolestaan edustivat maltillisia partisaaneja. Verilöylyn uhrien joukossa oli Pier Paolo Pasolinin nuorempi veli Guido. Tieto tapahtuneesta saapui Casarsaan vasta muutama viikko aselevon jälkeen ja aiheutti syvän surin veljelle ja äidille. Kuitenkin opetus jatkui äidin ja pojan perustamassa pienessä koulussa Versutassa, jossa Pasolinia pidettiin aivan oikeana opettajana. Vähän verilöylyn jälkeen 18. helmikuuta 1945 perustettiin «Acadeemiuta du lenga furiana», joka kokosi yhteen pienen nuorten runoilijoiden ryhmän, joka Pasolinin esimerkin mukaisesti perusti tuotantonsa Friulin alueen paikallistunteeseen ja murteesen. Saman vuoden elokuussa ilmestyi ensimmäinen numero Il Stroligùt –lehdestä, jonka haluttiin eroavan aiemmasta ”Stroligùt di cà da l'aga” –lehdestä ainakin numeroinnin perusteella. Näihin samoihin aikoihin on päivätty ilmestyneeksi kirjoittajansa kustannuksella myös Pasolinin pieni runokokoelma ”Diarii”. Vielä samana vuonna hän liittyi jäseneksi kotialueensa itsenäisyyttä kannattavaan Associazione per l'autonomia del Friuli –järjestöön. Kun perheen isä oli palannut kotiin oltuaan englantilaisten vankina Keniassa, saattoi Pasolini hyväksyttää opinnäytteensä ”Antologia della poesia pascoliana: introduzioni e commenti”. Hän sai todistuksensa, ja niin poistui ongelma, jonka oli aiheuttanut Pasolinin toiminta opettaja-koulunjohtajana ilman diplomia, mitä maan opetusministeriö oli voimakkaasti kritisoinut. Sodan jälkeen Vuonna 1946 ilmestyi jo vuodelle 1945 päivätty runokokoelma ”i Darii”, jonka julkaisi ”Edizioni dell'Accademiuta” kirjailijan omalla kustannuksella. Hän julkaisi myös Montalen kommentein kaksi valittua runoa tuosta kokoelmasta firenzeläisessä lehdessä Il Mondo. Ollessaan eristyksissä Versutassa (Casarasan koti olin tuhoutunut pommituksessa) Pasolini koetti rakentaa uudelleen yhteyksiään kirjallisuuden maailmaan. Hän kirjoitti Gianfranco Continille esitelläkseen Il Stroligùt -lehden muuttamista yksinkertaisesta arkkipainatteesta todelliseksi aikakausilehdeksi. Kirjailija ja ohjaaja 1950-luku Vuonna 1957 Pasolinille myönnettiin Viareggio-palkinto runokokoelmasta Le ceneri di Gramsci. 1960-luku Accattone vuonna 1961 aloitti hänen uransa itsenäisenä ohjaajana. Elokuva koostuu pitkälti kahden 1950-luvulla ilmestyneen romaanin aineksista. Siinä proletariaattiin kuuluvat hahmot pääsevät esille kaiken aineellisen kurjuutensa keskellä, jossa kuitenkin on omia hienoja inhimillisiä piirteitä, jotka paremmin toimeentulevilta usein puuttuvat. Vuonna 1964 valmistuu yksi Pasolinin merkittävimmistä teoksista Matteuksen evankeliumi. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton, ja tähän on monia erilaisia syitä. Eräiden mielestä jo se, että ateisti ja kommunisti kertoi Jeesuksen elämästä riitti tekemään elokuvasta huonon ja jopa kiellettävän. Eräiden mielestä Jeesuksen henkilökuva oli täydellisesti muutettu totunnaisesta, sillä olihan hänestä tehty vahva julistaja. Kuitenkin elokuvan puolustajat voittivat, ja se palkittiin mm. Venetsian filmifestivaaleilla ja se sai myös katolisen kirkon elokuvapalkinnon. Matteuksen evankeliumia edelsivät Pasolinin elokuvat Mamma Roma vuonna 1962 ja La Ricotta ja La Rabbia vuonna 1963. 60-luku oli Pasolinin elokuvan tuotteliainta aikaa. Hän sai valmiiksi elokuvan vuodessa, ja kaksi parhaina. Raamatun lisäksi hän käsitteli myös antiikin suuria klassikoita, sillä Edipo Re (Kuningas Oidipus) valmistui vuonna 1967 ja Medea vuonna 1969. Medean pääosaa esitti kuuluisa oopperadiiva Maria Callas. Yhteiskunnallisesti merkittävä oli milanolaiseen suurkapitalistiseen perheeseen sijoittuva vuonna 1968 valmistunut Teorema, joka ilmestyi myös elokuvan kanssa samaan aikaan valmistuneena romaanina samana vuonna. Tässä elokuvassa pääosaa esittää yhdysvaltalainen Terence Stamp, joka outona muukalaisena saapuu omaa porvarillista elämäänsä elävän perheen vieraaksi. Nopeasti vieras solmii seksuaalisen suhteen kaikkiin perheen jäseniin, jopa kotiapulaiseenkin. Perhe niin yhteisönä kuin sen jokainen jäsen erikseen joutuu vaikeaan kriisiin, jonka eräänä ratkaisuna Pasolini esittää kapitalistisesta järjestelmästä ja omaisuudesta luopumisen. Vuonna 1968 ilmestyi Porcile (Sikolätti), joka ulkoisista tapahtumista köyhänä, mutta dialogiltaan pursuavan runsaana, kuvaa länsimaisen yhteiskunnan tilaa ja sen parantamiseksi tehtyjä ehdotuksia. Siinä yhteiskunnallinen vaikuttaja Pasolini on voimakkaimmillaan. Samaan aikaa valmistui myös elokuva Apuntin per une Orestiade africana. Muita 60-luvulla valmistuneita elokuvia olivat Ucellacci e ucellini vuonna 1965, La terra vista della luna episodina elokuvaan Le streghe vuonna 1966, Ce cosa sono le nuovelo? episodina elokuvaan Capriccio all'italiana vuonna 1967, Intiaa kuvaava elokuva Appunti per un film sull'India vuonna 1968 sekä episodi La sequenza del fiore di carta elokuvaan Amore e rabbia vuonna 1968. 1970-luku Italiankielisen, keskiajalla (1313–1375) vaikuttaneen Giovanni Boccaccion tarinoista koostuvan teoksen Decamerone antamalle perustalle Pasolini rakensi triptyykkinsä ensimmäisen elokuvan vuonna 1971. Tässä teoksessa tulevat keskiaikaisessa kontekstissa esille ne monet uskomukset, käsitykset, ennakkoluulot jne., jotka vielä tänäänkin rasittavat italialaisen miehen miehisyyttä ja yhteiskunnan toimintaa. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton, sillä monet Pasolinin elokuvien kiihkeät fanit kokivat ohjaajan pettäneen aatteensa ja yleisönsä. Teoksen ylipursuava eroottisuus kuitenkin toi Pasolinille uutta yleisöä ja arvostusta uusilla tahoilla. Seuraavana vuonna 1972 valmistui englantilaisen Geoffrey Chaucerin (1340–1400) teokseen Canterburyn tarinoita perustuvat elokuva, joka oli selkeätä jatkoa Decameronen kerronnalle. Kuitenkin teos on selvästi aisti-iloisempi ja siinä tuodaan esille myös entistä enemmän homoseksuaalisia teemoja, joita tosin jo esim. Teoreemassa käsiteltiin hyvinkin avoimesti. Elokuvatuotannossaan kovaa kiirettä pitänyt Pasolini sai valmiiksi triptyykin kolmannen osan Tuhannen ja yhden yön tarinoita jo seuraavana vuonna eli 1973. Kyseessä on hyvin vapaa adaptaatio arabialaiseen kertomaperinteeseen liittyvistä teemoista. Teos on huomattavasti vähemmän yhteiskunnallinen kuin esim. Decamerone, mutta sen sijaan selkeästi homoeroottisempi kuin Canterbyrin tarinoita. Elokuva jakoi katsojat hyvin voimakkaasti ja useat Pasolinin sitkeät kannattajat olivat jo luopumassa hänestä elokuvataiteen petturina ja omien aatteittensa luopiona. Näiden kolmen suuren elokuvan välillä Pasolini sai valmiiksi 1971 elokuvan Le mura si Sana, joka ei päässyt kovin laajasti yleisön tietoisuuteen, sillä samana vuonna valmistunut Decamerone vei yleisön huomion. Salò eli Sodoman 120 päivää Pasolini oli monen intohimoisen kannattajansa mielestä 70-luvun elokuvillaan pettänyt itsensä ja taiteensa. Kolmen värikylläisen, sisällöltään vähäpätöiseksi leimatun elokuvan jälkeen tuo kannattajajoukko ei odottanut suuria mullistuksia tai voimakasta paluuta yhteiskunnallisesti kantaa ottavaan elokuvaan. Lähtökohtanaan Pasolinilla oli tässä osittain postuumina vuonna 1975 valmistuneessa elokuvassan markiisi de Saden teokset Sodoman 120 päivää ja L'école du libertinage. Tapahtumat hän kuitenkin sijoitti Italian fasismin loppuvaiheeseen, ns. Salòn tasavaltaan. Aihe kosketti syvästi ohjaajaa, sillä olihan hän menettänyt tuossa sodassa veljensä. Salò on monimerkityksinen elokuva. Elokuva tuo esille fasismin ja natsismin kaikkein synkimmän maailmankuvan ja ihmistä henkisesti ja fyysisesti tuhoavan luonteen. Elokuva on ollut kiellettynä monissa maissa, luultavasti väkivaltaisuutensa ja pornografisuutensa vuoksi. Suomessa se vapautui sensuurista vasta lähes 30 vuotta valmistumisensa jälkeen. Yhteiskunnallisesti elokuva käsittelee yksilön tai yhteiskunnan ja sen jonkin ryhmän ehdotonta valtaa muiden ihmisten fyysiseen ja henkiseen olemassaoloon, josta voidaan päättää aina kuolemaan saakka. Tämä kritisoi voimakkaasti 1970-luvulla Italiassa nousussa ollutta fasismia ja sen tukijoita, lisäksi niin tulee esiin myös voimakas taloudellisen vallankäytön kritiikki. Usein onkin väitetty Salòn olleen keskeinen syy Pasolinin murhaan, joskin hänen voimakkaat yhteiskunnalliset lehtikirjoituksensa esittivät syytteet vastaavista asioista vielä jyrkemmin, kärkevämmin ja jopa iskien suoraan kohteisiinsa. Kuolema Pier Paolo Pasolinin kuolema on yhä, 30 vuotta myöhemmin, ajankohtainen. Italian television Rai 3:n lähetyksessä Ombre sul giallo 7. toukokuuta 2005 Pino Pelosi kertoi olevansa syytön kirjailija-runoilijan kuolemaan. Hänet oli aikanaan tuomittu syylliseksi murhaan ja hän oli kärsinyt rangaistuksensa. Välittömästi tämän ohjelman jälkeen aloitettiin murhan tutkimukset uudelleen. Pasolinilla oli ollut tapana hakea maksullista seksiseuraa Rooman, usein jopa vaarallisiksi tunnetuista, "iskupaikoista". Eräs tunnetuimpia oli Rooman päärautatieasema, josta hän kuoliniltanaan oli ottanut mukaansa poikaprostituoiduin Pino Pelosin. Yhteinen ilta päättyi Ostian merenrantakaupunkiin, jossa Pasolini sai surmansa. Ajan tutkimusten ja tunnustusten mukaan Pelosi oli tehnyt teon yksin ja sai siitä oikeudessa tuomionsa. Uudessa käänteessä Pelosi kuitenkin on todennut toimineensa painostuksen ja perheeseensä kohdistuneen väkivallanuhan alaisena. Tämä ei ole ainoa mysteeri Pasolinin murhan yhteydessä, vaan myös Italian salaisen poliisin sekaantuminen tapahtumiin murhan jälkiprosessia on vielä selvittämättä. Usein on epäilty Pasolinin murhaa tilaustyöksi, jonka taustalla ovat olleet yhteiskunnan merkkihahmot, jotka pelkäsivät runoilijan kasvavan liian voimakkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi voimaksi. Vähän ennen kuolemaansa Pasolini julkaisi kirjan La Nuova Gieventu, joka on hänen poliittinen testamenttinsa Italian nuorisolle. Kuitenkin Pasolinin tuotantoa on julkaistu runsaasti hänen kuolemansa jälkeen. Eritoten tämä on koskenut hänen runojaan ja artikkeleitaan. Pasolinin nimeä kantava säätiö jatkaa Pasolinin yhteiskunnallista toimintaa. Useissa Pasolinin elokuvissa näytellyt Laura Betti, joka oli Pasolinille hyvin läheinen ystävä, niin taiteessa kuin ihmissuhteissakin, on pitkään johtanut tätä säätiötä, samoin mukana on ollut tunnettu kirjailija Alberto Moravia. Pasolini ja Suomi Pasolinin elokuvista on suurin osa esitetty myös Suomessa, joskin useat niistä ovat olleet vain pienen harrastajajoukon kiinostuksen kohteina. Salò puolestaan pääsi sensuurin käsistä vapauteen vasta muutama vuosi sitten. Pasolinin kirjallista tuotantoa on suomennettu melkoisen vähän. Kiihkeä elämä, suom. Aira Buffa. Kansankulttuuri, 1962 Filmografia Bibliografia Romaanit Teatteri Runous Viitteet Wikipedia * * * "Pagine corsare" links in English:
|
. |
|
|
|
